Jähmetyttyään ikkunan eteen Sonia nosti kätensä molemmin puolin päätään ja huusi: "Minä en halua tätä maailmaa! En halua!" Sitten hän vajosi polvilleen ja alkoi itkeä hillittömästi. Inga yritti halata Soniaa. Ensiksi tyttö pani vastaan ja tappeli, mutta hetken päästä Inga otti Sonian syliinsä ja alkoi keinuttaa häntä. Sonia itki ja äiti tuuditti häntä koko aamun ja pitkälle iltapäivään. Sitten tyttö alkoi puhua. Hän puhui, murtui, puhui lisää ja murtui uudestaan. (Suom. Kristiina Rikman)

 

Tapasin viime viikolla pitkästä aikaa hyvän ystäväni, hassun ja viisaan maailmaa kiertävän taiteilijan. Monituntisen keskustelun lomassa tulimme muun muassa siihen tulokseen, että voisimme mielellämme viettää samanlaista elämää kuin ihmiset Siri Hustvedtin kirjoissa. Sitten jäimme pohdiskelemaan mitä tämä toive mahtaa meistä kertoa ja voiko meidät sen vuoksi luokitella elitisteiksi ja jos voi niin haittaako se?

Hustvedtin kirjoissa vilisee filosofeja, taiteentutkijoita, kirjailijoita, kuvataiteilijoita, elokuvaohjaajia… New Yorkin hyvin toimeentulevia älykköjä ja taiteilijoita. ”Amerikkalaisen elegian” päähenkilö on psykiatri Erik Davidsen, joka isänsä kuoleman jälkeen ryhtyy tutkimaan tämän jälkeenjääneitä papereita ja niiden salaisuuksia. Mutta vaikka noita salaisuuksia kirjassa riittää, ei tarinan juoni sinänsä ole kuitenkaan se kirjan tärkein anti. Minulle ”Amerikkalaisessa elegiassa” on tärkeintä sen tunnelma ja näkökulma maailmaan. Hustvedtin henkilöt ovat koulutettuja ja humaaneja, kykeneviä analysoimaan itseään ja toisiaan ja silti yhtä kaikki pikkuisen vinksallaan ja tavalla tai toisella surullisia. Kenties juuri tuo kaiken läpäisevä haikeus tekee kirjasta niin kauniin. Kertomuksen taustalla lepää koko ajan menetyksen tunne. Erik on menettänyt vanhan isänsä sekä vaimonsa, hänen siskontyttönsä on myös menettänyt isänsä ja New Yorkin terrori-iskun jälkeen myös viattomuutensa, Erikin alakerrassa asuvan kauniin taiteilijan tytär on isätön hänkin. Joku ystäväpiirissä rakastaa onnettomasti, toinen joutuu hautaamaan lapsensa ja Erikin terapiapotilailla niitä suruja vasta riittääkin.

Suurtakin surua voi kuitenkin lievittää. Toisaalta apua löytyy terapiasta tai taiteesta, toisaalta puhtaasti yhteisöllisyydestä, ystävyydestä ja sukulaisista. Kirjasta tekeekin jollain tapaa pehmeän se, että nämä ihmiset eivät loppujen lopuksi puristu surujensa alle, vaan käsittelevät niitä kuka mitenkin. Näiden taiteilija-älykköjen elämä ei vaikuta erityisen onnelliselta, mutta kuitenkin kaiken haikeuden keskellä hyvin lohdulliselta. Erityisesti kirjassa riittää puhetta. Ihmiset löytävät toistensa luokse ja puhuvat ja kuuntelevat. Ehkä juuri se on näiden Hustvedtin kirjojen kantava tunnelma; suurenkin surun jälkeen löytyvä lohtu. 

 

Inga kertoi minulle pidelleensä Soniaa tuntikausia. Silloinkin kun hän oli tehnyt heille kummallekin kerrosvoileivän, hän oli ottanut Sonian mukaansa keittiöön ja kietonut tytön kädet ympärilleen siksi aikaa kun oli leikannut ja voidellut leipää.