Olen odottanut hänen kuolemaansa siitä päivästä saakka kun menin naimisiin. Kuusikymmentä vuotta. Nyt kun se hetki on käsillä, ymmärrän ettei sillä ole mitään merkitystä. Ettei kyse koskaan ollut hänestä.

 

Linda Olssonin "Laulaisin sinulle lempeitä lauluja" on ristiriitainen kirja. Siinä oli jotakin samaa kuin Riikka Pulkkisen "Rajassa". Tietyt kohdat kirjassa olivat todella hienoja ja koskettavia, osa tekstistä taas jokseenkin pliisua ja kliseistä. En vieläkään tiedä tykkäsinkö kirjasta kovasti vai vain ihan vähän. Ainakaan en voi suositella sitä ihan kenelle tahansa. Luulen, että tiettyjen ihmisten makuun kirja on ehdottomasti liian siirappinen.

Kirja kertoo kahdesta naisesta, nuoresta Veronikasta ja vanhasta Astridista, jotka ovat molemmat yksinäisiä ja hajalla. Kun Veronika muuttaa Astridin naapuriin naiset ystävystyvät ja alkavat pikkuhiljaa paljastaa salaisuuksiaan toisilleen. Kirja kuvaa hyvin kauniisti kesäiltoja ruuan ja viinin parissa, niin kauniisti, että töihin lähtö näiden samojan kesäöiden saapuessa tännekin tuntuu aamu aamulta vaikeammalta. Noinhan nämä päivät tulisi viettää: keräten kukkia, keskustellen rauhallisesti ja paistellen lettuja! 

Luonnon- ja kesänkuvaukseen on luultavasti panostettu juuri siksi, että se luo kontrastin naisten, erityisesti vanhan Astridin, surullisille kohtaloille. En halua paljastaa kirjasta liikaa, mutta ihailen kirjailijan taitoa kuvata se kaikista kauhein ja surullisin teko huikaisevan kauniisti. Mikä ihana kaunis kesäpäivä ja mikä hirvittävä tragedia! Tuon surun kuvauksessa kirja onkin ehdottomasti parhaimmillaan.

Kokonaisuus ei kuitenkaan täysin vakuuta. Erityisesti nuorempi nainen, Veronika, jättää lukija jokseenkin kylmäksi. Jotenkin hänen äänensä ei ole yhtä persoonallinen ja voimakas kuin Astridin eikä herätä samanlaista sympatiaa. Kirjan pääongelma ei kuitenkaan ole Veronika, vaan kirjailijan tapa lisätä dramatiikkaa joka rakoon. Tarina itsessään on tarpeeksi kaunis ja hurja, lukijana jää toivomaan, että kirjailija olisi uskaltanut luottaa tuohon tarinaansa enemmän ja karsinut pois erityisesti lukujensa loppuihin sijoitettuja dramaattisia lauseita. Nyt kirjasta jäi tunne, että se oli liiankin latautunut alusta loppuun. Kun ihan kaikki ihan koko ajan on traagista ja dramaattista ei lukija jaksa enää edes liikuttua. Siksi täytyykin vielä korostaa, että tuo kirjan hurjin kohtaus olikin sitten muusta kirjasta poiketen erittäin hienoksi hiottu eikä onneksi lainkaan liikaa paisuteltu.

Tälläinen epätasaisuus ärsytti ja turhautti. Ja silti täytyy myöntää, että itkeskelin kirjan lopussa. Ehkä muutaman kuukauden päästä osaan jo sanoa mikä tunne kirjasta jäi ensisijaisesti päälle. Tällä hetkellä olen vieläkin kahden vaiheilla.

Kaikesta huolimatta täytyy vain hämmästellä mitä kaikkea kamalaa kauniissa kesäyössä voikaan tapahtua!

 

"Vanhemmilla on niin käsittämätön valta. He voivat suojella lastaan kaikelta maailman tuskalta. Tai aiheuttaa kaikkein suurinta mahdollista tuskaa. Ja lapsina me hyväksymme sen, mitä saamme. Kenties me uskomme, että mikä tahansa on parempi vaihtoehto kuin se, mitä me kaikkein eniten pelkäämme." Hän nosti katseensa ikkunaan, jonka takana kuuma kesäilma seisoi liikkumattomana. "Yksinäisyyttä. Hylätyksi tulemista".