Tänään Seurasaaressa kävellessäni tajusin taas sen kuinka helsinkiläinen olenkaan. Ensimmäisen kerran ymmärsin tämän järkyttävän asian, kun Helsingin Sanomat ryhtyi julkaisemaan ”Puretut talot”-artikkelisarjaa, jotka myöhemmin julkaistiin saman nimisenä hienona kirjana. Puretuista taloista lukiessani tajusin, että nuo kaikki paikat olivatkin minulle tuttuja ja rakkaita. Saman koin lukiessani Westön ”Missä kuljimme kerran”-kirjaa ja tänään se taas iski, se sellainen... kotiseuturakkaus?

Rakastan Helsingissä ennen kaikkea viheralueita, saaria, keskuspuistoa, Viikin metsiä, merta (hui! minä, vannoutunut järvi-ihminen!) ja sitä, että luonto on aina niin lähellä. Muualta Suomesta saapuvat erottaa usein siitä, että he kauhistelevat melua ja liikennettä ja valittavat, ettei Helsingissä ole tarpeeksi luontoa. Täällä asuvat tuntevat kuitenkin paitsi Suomenlinnan myös Lammassaaren, Vartiosaaren, Kuusisaaren, Seurasaaren, Pihlajasaaren sekä puistot, rannat ja metsät.

Mikä tässä kotiseututunteessa sitten on niin ihmeellistä? Luultavasti se, että jossakin siellä sisälläni kuitenkin edelleen asuu se pieni tyttö Joensuusta, joka paheksuu Helsinkiläisten lesoilua. Se jonka mielestä stadilaiset ovat nirppanokkia ja pelottavia ja ilkeitä. Nyt kun olen muuttamassa täältä pois huomaankin herkistyväni ja liikuttuvani yllättävän paljon kaikista tutuista paikoista ja ilmiöistä, jopa niistä sympaattisista kylähulluista, jotka kaikki jo tuntevat, siitä toisesta kympin ratikassa ja toisesta siellä Rautatieaseman lähellä. Tämä on minun oma pikkukaupunkini. Minun tulee tätä ikävä.