Jumalan täytyi myöntää totuus. Hän ei ollut erityisen hyvä jumala. Mutta hän halusi tulla paremmaksi.

     "En enää huuda heille niin paljon", hän ajatteli. "Ehkä on parasta etten enää lainkaan puhu heille. Siitä tulee vain riitaa." (suom. Leena Vallisaari)

 

Erik Wahlströmin "Jumala" on ihana ja kamala kirja. Se on hillittömän hauska ja nokkela kuvaus maailman historiasta Jumalan näkökulmasta. Mutta toisinaan se myös hieman kompastuu omaan nokkeluuteensa ja muistuttaa enemmän jonkinlaista teekkaripilaa kuin ihan oikeaa romaania. Kirjassa on jotain samaa kuin Miika Nousiaisen "Vadelmavenepakolaisessa". Hauskaa, mutta jossain vaiheessa vitsi alkaa vähän uuvuttaa. Sitä paitsi Wahlströmin "Jumalassa" on samaa vikaa kuin itse "Raamatussa", tarina junnaa paikka paikoin vähän liikaa. Tästä johtuen itsellänikin kesti hävyttömän kauan päästä kirjassa loppuun asti, mutta kaiken kaikkiaan jäi siitä silti hyvä maku.

Romaani alkaa siitä kuinka Jumala kiemurtelee kiimassaan ja lopulta purskauttaa siittimensä kärjestä ulos maailmankaikkeuden. Tästä siirrytään kuvaamaan kuinka nuori tarmokas Jumala luo maailman, eläimet ja ihmiset ja pikku hiljaa käydäänkin sitten läpi kaikki Vanhan Testamentin tunnetuimmat kertomukset. Erityisen hyvin on kuvattu erilaisia Raamatusta löytyviä ristiriitaisuuksia ja absurdeja sääntöjä ja kerrottu kuinka ne aikoinaan laadittiin. Parhaita kohtia koko kirjassa ovat keskustelut arkkienkelien kesken.

 

     "Älä syö toukkia. Ne olkoot sinulle iljetys kautta kaikkien sukupolvien", Rafael sanoi.

     Mikael avasi silmänsä ja mulkaisi häneen kiukkuisesti. "Yritätkö olla vitsikäs?"

     "Anteeksi", Rafael sanoi huokaisten. "Olen vain vähän väsynyt. Olemme kaikki väsyneitä. Mutta olemme me kummallisempiakin lakeja kirjoittaneet. "

     "Mitä järkeä on kieltää sellaista, mitä ihmiset eivät muutenkaan vapaaehtoisesti tekisi?" Gabriel kysyi. "Olisi toki mielekkäämpää käskeä heidän syödä toukkia, koska he eivät halua tehdä sitä."

     "Voisimmeko jatkaa turhaan viisastelematta? Sanokaa, mikä on teistä erityisen herkullista?"

     "Katkaravut", Rafael sanoi. "Hiilillä grillattuina tai marinoituina siinä hyvässä happamassa kastikkeessa, jonka nimeä en tiedä."

     "Porsaankyljykset", Gabriel sanoi.

     "Hyvä, sitten kiellämme katkaravut ja sianlihan", Mikael sanoi.

     "Miksi ihmeessä? Mistä sinä itse pidät?"

     "En pidä mistään erityisesti", Mikael sanoi näsäviisaasti. "Ehkä tuoreesta leivästä ja vesitilkkasesta."

 

Suosikkikohtiani koko kirjassa oli kuitenkin ehdottomasti kuvaus Jumalan esinahka-palatsista!

 

     Jumala ripusti kolmionsa oviaukon vieressä olevaan naulaan ja käyskenteli hyllyjen välissä. Hyllyillä olivat kauniisti näytteille asetetut esinahat. Kokoelma oli kasvanut jatkuvasti, ja hyllyjä jatkui melkein silmänkantamattomiin. (...) Takana eräässä nurkassa pari enkeliä jutteli ja nauroi uutta hyllyä rakentaessaan. He eivät olleet huomanneet, että Jumala oli paikalla. Lattialla heidän vieressään oli paketillinen tuoreita esinahkoja. Ne pantaisiin esille, kun hylly olisi valmis.

     Kaunis tyylikäs ympäristö rentoutti ja rauhoitti Jumalaa tälläkin kertaa. Häntä repivä kiukku laantui, ja hänen hengityksensä tasaantui.

 

Kirjan kantava ajatus on, että jos Jumala vaikuttaa käyttäytyvän tasapainottomasti tai omituisesti johtuu se vain siitä, että Jumala on hiukkasen tasapainoton ja omituinen. Historian alussa Jumala on täynnä energiaa ja raivoa, mutta vuosituhansien kuluessa hän väsyy eikä lopulta jaksa enää puuttua maailman asioihin niin kuin ennen. Myös kirkkoisien tempaukset johtuvat siitä, että nämä ovat melkoisia tomppeleita. Pyhiä kirjoituksia on turha kauheasti pohdiskella. Jos Jumala vaikuttaa sovinistilta se johtuu siitä, että sellainen hän myös on. Jos kirkon opit vaikuttavat keskenään ristiriitaisilta johtuu se siitä, että papit ja paavit ovat riidelleet keskenään kautta historian. Wahlström vain kirjoittaa nämä epäilyt auki.

Hauskaa on myös seurata Wahlströmin esittelelmiä pieniä yksityiskohtia taivaasta. Arkkienkeli Rafaelilla on esimerkiksi kännykässään sama soittoääni kuin itselläni. Ja Luther joutui aikanaan helvettiin niin kuin valtaosa paaveistakin. Tuomas Akvinolainen sen sijaan pääsi taivaaseen.

 

     Asiat olivat taivaassa samoin kuin maan päällä: logiikka on varmempi tie totuuteen kuin kokemus.

     Hän käveli kuitenkin takaisin taivaan portille kysyäkseen Pietarin mielipidettä eräästä kiintoisasta asiasta. Apostoli näki hänen tulevan ja oli selailevinaan tärkeitä papereita, mutta lopulta hänen oli pakko tervehtiä Tuomasta.

     "Kas tohtori! Toivottavasti olette sopeutunut hyvin taivaaseen."

     "Minä viihdyn erinomaisesti, kiitos. Kaikki eivät tietenkään ole kovin kiinnostuneita logiikasta."

     "Niin, tämähän on taivas."

     "Haluan kuitenkin keskustella kanssanne eräästä kiinnostavasta kysymyksestä."

     "Sitä epäilinkin - tarkoitan toivoinkin."

     "Minkä perusteiden nojalla päästätte ihmiset taivaaseen tai torjutte heidät?"

     "Minä teen niin, että päästän hyvät sisälle mutta lähetän pahat kiirastuleen tai suoraan helvettiin."

     "Mutta miten te määrittelette, ketkä ovat hyviä?"

     "Hyvät, uskolliset kristityt."

     Tuomaksen laakeilla kasvoilla käväisi nuhteleva ilme. "Aijai, tuo taisi olla pienoinen kehäpäätelmä."

     "Niinkö?" Pietari vilkuili ympärilleen toivoen näkevänsä jonkun, joka pelastaisi hänet tältä keskustelulta. Mutta vaikka portilla tavallisesti kävi kova kuhina, juuri nyt ei ainutkaan vainaja sattunut kolkuttamaan.

Kirjassa käydään läpi koko historia juutalais-kristillisen Jumalan näkökulmasta, mutta muitakin jumaloita mainitaan toisinaan. Itseäni kummastuttikin, että islamista ei puhuttu koko kirjassa mitään, vaikka muuten käytiin kovasti läpi Jumalan suhdetta erilaisiin lahkoihin. Mahtoikohan muutaman vuoden takainen Muhammed-kohu vaikuttaa siihen, ettei Wahlström ottanut tätä mukaan kirjaansa edes sivuhuomautuksena? Muslimithan pitävät itseään kirjan kansoihin kuuluvina, joten mielestäni heidätkin olisi kuulunut mainita Jumalan historiaan kuvatessa.

Niin tai näin, kirja oli hauska ja ehdottomasti lukemisen arvoinen, mutta olisi sitä saanut kyllä hiukan tiivistää, ihan niin kuin sitä alkuperäistäkin kirjaa.

 

Kaipaus oli aina ollut olemassa. Se on kaikissa - tai ainakin melkein kaikissa - ihmisissä. Kaikissa normaaleissa. Tietenkin jokaisessa kansassa on poikkeavia jumalattomia yksilöitä samalla tavalla kuin värisokeita ja sävelkuurojakin. Ne muutamat, jotka eivät usko jumalaan, on nähtävä eräänlaisina jälkeenjääneinä lapsina, joista on huolehdittava erityisen hellästi. Heidän vammansa ei ole heidän syytään.