Vigdís Grímsdóttirista tulen varmasti kirjoittamaan vielä lisää. Hän nyt sattuu olemaan elämäni rakkaus. (Ja löytyy kirjastosta V:n kohdalta, koska islantilaiset kirjailijat hyllytetään etunimen mukaan.) Näin hänet muutama vuosi sitten Helsingin kirjamessuilla ja nyt kirjani etusivulle on piirretty aurinkoon lentäviä lintuja ja kaunis nimikirjoitus.

Tutustuin Grímsdóttirin kirjoihin ihanan ystäväni kehotuksesta. Luimme kirjoja kilpaa ja väittelimme siitä mikä niistä oli paras. Ystäväni rakasti kirjaa "Z - rakkaustarina" (Z - ástarsaga), mutta minä en siitä jostakin syystä ollut pitänyt. Kirja keroo kauniin ja surullisen lesborakkaustarinan ja ystäväni kysyi mikä kirjassa mielestäni tökki. Tajusin, että en osannut vastata ja päätin lukea sen uudelleen. Toisella lukukerralla tyrmistyin täysin.

Tajusin välähdyksenomaisesti mistä en ollut kirjassa pitänyt ja miksi en osannut sitä kertoa. Olin aktiivisesti unohtanut puolet koko kirjan tarinasta. Kirjassa kerrotaan nimittäin kahdesta sisaresta, joista toinen on toki lesbo, mutta se ei ollutkaan kirjan ainoa teema. Sen sijaan toisen siskon tarina kolahti ja lujaa. Liian lujaa. Niin lujaa, että se piti unohtaa heti viimeisen sivun jälkeen.

Toinen sisarista, Arnthrúdur, on lähes sairaaloisen mustasukkainen miehestään, joka on jättänyt edellisen vaimonsa hänen vuokseen. Kun kuolemansairas sisko Anna on kadonnut sairaalasta istuu Arnthrúdur sohvalla ja pystyy vain tarkkailemaan miehensä eleitä ja äänenpainoa. Sisko on kadoksissa eikä hän silti pysty lopettamaan mustasukkaista kyttäämistään. Ja hän vihaa itseään sen vuoksi.

Kirjan edetessä kuvataan niitä pieniä hyytäviä mustasukkaisuuden merkkejä: epäileviä katseita, ohimennen esitettyjä kysymyksiä, kireitä vitsejä ja sitä miten käy, kun joskus tulee juotua liikaa. Menettämisen pelkoa ja vielä suurempaa pelkoa siitä, että joku näkee tuon pelon. Paljastumisen pelkoa. Häpeää siitä, ettei ole voimakkaampi, häpeää siitä, että tarvitsee niin paljon. Hyytävää tunnetta, että ei riitä, ei voi koskaan riittää ja sitä miten vähitellen itse tuhoaa parisuhteensa kaikella tuolla pelolla.

Minussa itsessäni mustasukkaisuus on se piirre, jota vihaan eniten, se piirre, jota en halua myöntää ja jonka olemassaolon kiellän viimeiseen asti. Kirjan tapahtumat ja tunteet olivat liian tarkka peili, joten unohdin tuon kaiken heti luettuani ja jäljelle jäi vain epämääräinen tunne, että en jostakin syystä ollut pitänyt kirjasta.

Nykyisin "Z" on yksi rakkaimpia kirjojani, yksi niistä, joihin palaan yhä uudelleen. Parhaita lukemiani kuvauksia mustasukkaisuudesta ja sen syövyttävästä vaikutuksesta, häpeästi ja pelosta, siitä millaista on olla pieni ja täynnä mustaa saastaa. Kuvattuna rakkaudella. Kuvattuna lempeästi ja anteeksiantavasti. Kirja on peili, josta kyllä näkee miten ruma sitä onkaan, mutta kirja on myös ystävä, joka tulee ja halaa ja sanoo, että saa joskus olla. Joskus saa olla pieni ja typerä ja silti on rakastamisen arvoinen. Vaikkei millään uskoisi.

Kokemus pakotti myös pohtimaan muita lukukokemuksiani. Jos en ole jostakin kirjasta pitänyt, voisiko kyse olla siitä, että kirja onkin ollut vain ja ainoastaan aivan liian hyvä, tullut liian lähelle, satuttanut liikaa?

 

"Minä: Lupaan, ettei tämä toistu.

Valgeir: Niin tietysti.

Minä: Lupaan, ettei tämä toistu enää koskaan.

Valgeir: Olet tottunut lupaamaan.

Minä: Tule viereeni.Ja hän antoi periksi ja tuli viereeni.

Hän kävi viereeni makuulle, suuteli minua ja minä vapisin.En tiedä tunnetko tämän tunteen, tämän hurmion tunteen, hurmion ja vimman, kun tunnet, että sinun täytyy kadota mieheen, kun tunnet katoavasi samalla, kun tunnet hänet sisälläsi,

etkä tunne muuta kuin sen ja lämmön,

sinä nyt olit naimisissa, joten ehkä tiedät, millaista se on,

sulautua rintakehään,

sulautua lantioihin,

ja tunne on vahva ja ylivoimainen,

kaikenvoittava ja hirmuinen,

jos pelkää menettävänsä,

jos pelkää, että tämä on viimeinen kerta,

ja luoja tietää, että pelkäsin sitä silloin enemmän kuin koskaan."

 

(Niin ja kiitos Tapio Koivukarille suomentamisesta. Kiitoskiitoskiitos!)