Jollain tavalla juuri yksinäisyyttä ja epävarmaa tilannetta, syvää yksinoloa ja etäisyyttä olen lähtenyt hakemaan – mutta täytyy kyllä olla joku josta on kaukana. Olisi hirveää olla niin yksin, ettei olisi yhtään ketään keneltä on poissa.

Joskus elämässä käy niin, että maailmankaikkeus kuljettaa juuri oikean kirjan juuri oikean lukijan luo ihan täsmälleen oikeaan aikaan. Omalla kohdallani olen huomannut, että nuo oikeat kirjat on usein tarjonnut minulle joku toinen, ystävä tai vieras, jolla on kyky aavistaa mitä tarvitsen. Näitä kohtaamisia on elämässäni ollut useita ja aina ne yllättävät, joka kerta hämmentyy siitä, miten kirja osasikin tulla luokseni juuri nyt!

Uusin ystäväni on tietenkin tämä Kyllikki Villan ”Vanhan rouvan lokikirja”, josta olen vähän jo kirjoittanutkin täällä ja täällä. Nyt kirja on kokonaan luettu ja sydän on täynnä. Kaikista parhaimmalta tuntuu, että Villan kirjan ojensi minulle ystäväni, joka sanoi, että ”tälläinen sinusta tulee kun olet vanha”. Tulisikin! Ja toisaalta, miten monessa kohtaa minun ja Villan ajatukset kohtaavat jo nyt, miten paljon meissä on samaa jo nyt ja miten hyvältä tuntuu, että ystävä näkee sen, näkee minut noin kauniina...

”Vanhan rouvan lokikirja” kirja kertoo matkasta, jonka Kyllikki Villa teki 74-vuotiaana rahtilaivan kyydissä Etelä-Amerikkaan ja takaisin. Matkalla Villa teki käännöstöitä, tuijotteli horisonttia ja puhui matkapäiväkirjaansa kaseteille. Ja nyt lukija saa kurkistaa tuohon päiväkirjaan ja kulkea mukana. Mieleen tuli toinen ihana matkakirja Pirkko Lindbergin ”Maailmanmatka”, joka oli minulle hyvin tärkeä noin vuosikymmen sitten. Siinäkin kirjassa matkustetaan laivoissa, hitaasti ja ajan kanssa ja samalla viisaita havaintoja tehden. Näitä molempia kirjoja lukiessa minulle tuli myöskin se sama tunne, aivan kuin olisin itsekin mukana, kävelisin laivan kannella ja yrittäisin puhua saksaa, espanjaa, englantia, tutustuisin taksikuskeihin ja muihin matkustajiin, kävelisin mukulakivikatuja ja ihmettelisin maailmaa. Erona on vain se, että lukiessani Lindbergin kirjaa en ollut vielä itse lainkaan matkustanut, mutta nyt, Villan kirjaa lukiessani jo tunnistan paikat, Buenos Airesin ja Santiagon, koska olen kulkenut noita reittejä itse.

Ja nyt kun olen täällä, jälleen uudessa maassa, kolahtaa Villan kirja tietenkin oikein kunnolla. Ennen kaikkea rakastan sitä rehellisyyttä, jolla Villa puhuu myös ikävästä ja surusta, epävarmuudesta ja yksinäisyydestä. Villa sanookin, että, kun pelosta puhuu ääneen, tulee samalla rationalisoineeksi sen ja sitä kautta koko pelko pienenee. Ja kyllä Villa osaa valittaakin! Oikein kunnolla ja ihanasti!

Hullua, että 48 vuotta sitten (1949) olen ollut täällä. (...)kun olin konferensissa ja minulla oli pientä flirttiä Gunnar Helénin kanssa. Sen minä vain muistan, enkä koskaan olisi uskonut että tulen tälle rannalle ja minulla on niin kurja päivä kuin tänään. Minulla on ollut matkan kurjin päivä, oikein epätoivon pohja.

Mutta Villan suhtautuminen omiin vastoinkäymisiin on koko ajan myös humoristinen. Kun hänen silmänsä tulehtuu pahasti heti matkan alussa hän kirjoittaa:

Pitää tietysti kysyä itseltään: miksi minulla on silmä kipeä, mitä minä en halua nähdä. Kyllä minä (naurahdus) toisella silmällä olen koko ajan nähnyt, että koko matka on hullu, eikähän minulla olekaan kuin toinen silmä kipeä. Ehkä minä yksisilmäisyyttäni lähden mahdottomiin asioihin.

Laivassa matkustaessaan Villalle iskee joka päivä viiden aikoihin ahdistus. Onko koko matka sittenkin aivan älytön? Miten hän muka pärjää vieraalla kielellä? Entä, jos tuleekin myrsky ja hän katuu pahasti?

Välillä olen lukenut South American Handbookia, ja siinä se päivä on mennyt kello viiden kriisiin asti, joka on nyt. Mutta sittenhän tulee pian konjakin aika.

Parasta koko kirjassa on se oivallus, että voi pelätä ja silti olla rohkea.

Tulee vaikeita, hankalia ja ongelmallisia tilanteita, ja niistä selviytyy. On sekä ahdistus että ilo.

Ehkä minä sitten siinä mielessä olen ”rohkea” (naurahdus), kun aina sanotaan, rohkea ja rohkea, että pelkään ja tärisen ja hermostun ja ahdistun, mutta teen silti.

Matkalta palattua tulee aina kerrottua muille ne hienot kokemukset ja uskomattomat seikkailut. Harvoin tulee maininneeksi niitä pieniä hetkiä, jolloin on ihan yksin ja eksyksissä ja lohduton ja kaikki ystävät niin kovin kaukana. Villan kirjaa lukiessa on helpottavaa huomata, että vanhoille seikkailijattarillekin voi tulla noita tunteita eikä kaikkea pelkoa ollenkaan tarvitse kitkeä pois.

Kuinka usein matkalla olen niin ikävissäni, ja ihmiset ajattelevat että minä iloisena ja hurjana kiidän pitkin maailmaa.

Tämä on niitä yksinolon aallonpohjia, jolloin tuntuu että jos minä en ole kenellekään olemassa, jos tällä hetkellä kukaan ei kysele minusta eikä ajattele minua, olenko minä olemassa? Tämä ei näytä Robinsonia vaivaneen. Kyllä minä olin sitten pettynyt siihen kirjaan nyt aikuisena, kun se on niin jumalallinen ja kaikki on niin hyvin valmisteltu hänen selviämisekseen. Yksinäisyyden sielullista puolta siinä ei oikeastaan käsitellä. Mutta tämä laiva, tämä ”saari”, on minun yksinäisyyteni paikka, ja vaikeinta minulle on se, ettei ole mitään yhteyslankoja mihinkään päin. Minun on vaikea ajatella olevani olemassa ilman joitakin ihmisiä, joille minä ehkä olisin jotakin.

On ihan luonnollista, että elämässä on tämä rytmi eikä mitään kesto-onnellisuutta. Kun katsoo vaikka kansanlaulujen taustaa vasten, se on ollut jotenkin luonnollisempaa ennen.

Yksi itselleni erittäin tärkeä huomio oli myös tämä:

...että minä olen nyt kyllä valitsemassa laiskuuden ja ryhdistäytymisen välillä ehkä sittenkin...

Omalla kohdallani olen kauhukseni huomannut, etten ole enää lainkaan niin seikkailunhaluinen kuin parikymppisenä. Vähän väliä olen valittamassa sitä tai tätä, kun kaikki ei heti onnistukaan käden käänteessä. Yllätän itseni ajattelemasta, että en jaksaisi näitä samoja ongelmia enää, kun olen jo näin vanha, vaan haluaisin jo vähän helpompaa ja mukavampaa elämää.

Niin että (kiivaammin) minä ilmeisesti haluaisin mennä puhumaan sitä espanjaa ja pärjäämään sillä. Oi kun minä olisin viisi tai kuusi vuotta nuorempi niin ei olisi tätä epäröintiä, mutta kyllä kai se ikä tuo epävarmuutta.

On varmasti ihan oikeutettua valittaa vanhuutta, kun on 74-vuotias, mutta mikä minussa on vikana, kun pystyn samaistumaan näihinkin sanoihin? Minä, vajaa kolmekymppinen huokailen, että jos vain olisin viisi tai kuusi vuotta nuorempi, niin ei olisi tätä epäröintiä. Argh! Piiskaa minulle! Jos tätä menoa jatkan ei minusta kyllä koskaan tule Kyllikki Villan kaltaista vanhaa seikkailijatarta. Siinäkin mielessä kirja oli siis itselleni hyvä herättelijä. Nyt skarppaat Reeta, et ehkä kuitenkaan ole vielä liian vanha uusiin seikkailuihin, uusiin kieliin ja ystävyyksiin... Nyt olet nimenomaan valitsemassa laiskuuden ja ryhdistäytymisen välillä, muista se!

Vanhuudesta Villa kirjoittaa tietenkin paljon. Hän muistelee menneitä ja miettii mitä on tapahtunut kaikille niille ihmisille, joita hän on matkoillansa kohdannut.

Mutta kun ei saa tietää eikä kenenkään menneisyytensä ihmisen kanssa nyt vanhempana jälkeenpäin puhella. Kaikki sitten vain kuolevat pois. Ja olen aina ajatellut: kun joskus tavataan.

Tämänkin olen jo valitettavasti kokenut... Ihmiset joita halusin vielä tavata, ihmiset joiden uskoin odottavan siellä jossakin, ovatkin jo kuolleet. Miten omituista ja väärää se on ja miten vaikeaa sitä on ymmärtää tai edes muistaa. Sitten kun seuraavan kerran menen Barcelonaan, niin täytyy käydä tapaamassa... ai niin. En tiedä miten kestän sen tunteen tulevaisuudessa, sitten jos siitä joskus tulee yleisempää, en kyllä yhtään tiedä miten ihmiset ylipäänsä kestävät.

Villa puhuu myös siitä, ettei horisontti enää herätä samanlaisia intohimoja kuin ennen, koska se on jo nähty, niin moneen kertaan. Tätäkin pelkään myös omalla kohdallani. Tiedän, että asiat ovat alkaneet jo muuttua. Olen jo muutaman kerran huomannut, etten enää innostu uusista kaupungeista ja uusista ihmisistä niin kuin ennen. Olen kokenut tämän jo. Jos olisin täällä nyt ensimmäistä kertaa niin... Silloin kerran siellä toisaalla tämänkin vihlaisi syvemmältä... En tiedä liittyykö se mitenkään erityisesti matkailuun, luulen että se liittyy vain yleisemmin vanhenemiseen. Ja Villan rohkaisemana en aio pelästyä näitäkään tunteita. On ihan ok, että ihmisellä on jo muistoja. Kaiken ei tarvitse aina olla uutta. Näkökulma voi kuitenkin olla erilainen, ehkä kypsempi ja samat vanhat kaupungit voi tällä kertaa nähdä uudesta kulmasta. Mutta jotakin on selvästi muuttunut näiden vuosien aikana, jos vertaan tätä lukukokemusta Pirkko Lindbergin kirjaan. ”Maailmanmatkaa” lukiessani olin 15-vuotias ja innoissani kaikesta. Halusin kiertää kaikkialla, nähdä kaiken, oppia kaikki kielet, tutustua kaikkiin, nähdä, uskaltaa, rakastua, hypätä junaan tai laivaan ja hengittää rautateiden tuoksua tai suurkaupunkien likaista ihanaa ilmaa. Ja melkein sen kaiken teinkin. Kuitenkin nyt, vain pienen hetken vanhempana, samaistun yllätävän helposti Kyllikki Villaan, joka haluaa toki yhä mennä ja nähdä, mutta silti syö päivällisensä mieluummin yksin hytissään, kuin höpöttää ruokalassa small talkia tuntemattomien kanssa.

Mutta minun täytyy muistaa että tässä on nämä puolensa – minä sitten kuitenkin kaipaan tätä. Tässä on jotakin josta minä suuresti nautin ja jota kaipaan.

Niinpä. Sittenkin. Istuin viime viikolla junassa ja tuijotin ulos ikkunasta ja vaikka kaikki oli sinä päivänä ollut vähän hankalaa ja niin monta asiaa piti hoitaa kuntoon, vaikka tuntui, etten lainkaan jaksanut innostua byrokratiasta ja kaiken uuden selvittämisestä, vaikken enää yhtään jaksanut vierasta kieltä tai vieraita kasvoja niin silti siinä istuessani tunsin sen pienen tutun tunteen, joka muistutti, että minä sitten kuitenkin kaipaan tätä. Sillä...

Minun matkani ovat ehkä aina olleet sitä, menemistä eristyksiin kaikesta, syventymään ja miettimään. En minä ole kyllä tullut syvemmäksi, mutta ilmeisesti olen hakenut matkoilta enemmän itseeni menemistä kuin ympäristöjä.

Muistan kuinka joskus Perussa riitelimme exän kanssa, koska hän halusi mennä katsomaan nähtävyyksiä ja minä halusin istua kahvilassa, imeä sisääni kaupunkia ja miettiä. Näitä uusia ajatuksia minä kai kuitenkin pohjimmiltani aina etsin. Toki ajatuksia löytyy kotoakin, mutta joskus tuntuu, että kaupungissa, jossa ei ole tuttuja on helpompi ajatella. On helpompi upota itseensä ja syventyä. Vaikka en syvemmäksi tulekaan niin koen ja opin ihan vähän, saan päähäni omituisia ajatuksia. Tulen jotenkin lähemmäs itseäni. Opin, että vaikka välillä itkettää ja on ihan kauhea ikävä niin selviydyn sittenkin. Toistan sen vielä kerran:

On sekä ahdistus että ilo.