Nyt raskaana ollessani olen lukenut jopa yllättävän vähän asiaan kuuluvaa kirjallisuutta. Faktatietoa olen toki etsinyt ja selvittänyt tarkkaan mistä mikäkin kolotus saattaa johtua tai millaisia lauluja vatsalle on soveliainta lauleskella. Mutta nämä tällaiset hassun hauskat äitiysoppaat, joissa ”tyttökaverit” neuvovat kuinka selvitä urakasta ilman raskusarpia, olen sivuuttanut melkein täysin. Olen kyllä yrittänyt, selaillut opuksia kirjakaupassa ja kirjastossa ja jopa aloittanut lukemaan muutamaa, mutta jotenkin aina tuntuu, että ne on kirjoitettu jollekin muulle kuin minulle. En vain millään tunnista teksistä itseäni.

Yksi hyvä esimerkki on toimittaja Sari Helinin ja ravintoterapeutti Sinikka Pakemanin kirja ”Ra(s)kas raskaus”. Tämän on ilmeisesti tarkoitus olla jonkinlainen vaihtoehtoinen raskauskirja, josta vaaleanpunainen höttö on kaukana. No joo, se mitä sen sijaan on tilalla on melko outoa sekin. Helin kertoo raskaudestaan ”humoristisesti” toinen toistaan kauheampia tarinoita niin, että lukija jää hämmästelemään miksi hän oikeastaan lapsia haluaakaan. Helin on ”rento” odottaja, joka naukkailee läpi raskauden punaviiniä, mutta toisaalta pelkää hysteerisesti lihomista. Tärkeintä on olla muuttumatta raskauden myötä. Itsensä ei saa antaa repsahtaa ja lenkillä on käytävä, vaikka kuinka pistäisi huimaamaan.

Helinin päiväkirjamaisten tekstien välissä kertoo Pakeman raskaana olevan ruokavaliosta teemalla ”Olet sitä mitä äitisi söi”. Terveellinen ravinto rules, sitä ei kai kukaan käy kiistämään, mutta jostain syystä itseäni naurattaa, kun Pakeman neuvoo, että ruokavalio tulee muuttaa viimeistään kuusi kuukautta ennen kun lasta lähdetään yrittämään. Siis alkoholi ja suklaa pois kuusi kuukautta ennen ensimmäistäkään yritystä! Kuka niin suunnitelmallisesti voi elää?

Pakemanin teesien mukaan parasta mitä lapselle voi antaa ovat terveet ja terveellisiä elämäntapoja noudattavat vanhemmat. Hmm... Tämä pisti minut miettimään. Miksi se ei kuulosta korvissani lainkaan hyvältä eikä varsinkaan todelta? Ovatko terveellisesti elävät vanhemmat todellakin ”parasta mitä lapsi voi saada”? Itse kallistuisin ajatukseen, että parasta mitä lapsi voi saada ovat esimerkiksi rakastavat ja hyväksyvät vanhemmat. (Tai vanhemmat, jotka lukevat paljon lastenkirjoja...)

Ehkä juuri tässä piilee ongelma miksi en osaa samaistua näihin odotusajan kirjoihin, en niihin perinteisimpiin enkä näihin ”vaihtoehtoisiin” valitusvirsiinkään. Minun arvoni ovat lähtökohtaisesti kovin erilaiset kuin perinteisen lääkärin, ravitsemusterapeutin tai iki-sinkun himobailaaja-työnarkomaanin. Minä esimerkiksi arvostan mielenterveyttä enemmän kuin fyysistä terveyttä. Arvostan lukemista enemmän kuin lenkillä käyntiä. Arvostan laiskoja aamuja sängyssä enemmän kuin uralla etenemistä. Tietysti ideaaleinta olisi, jos näiden asioiden ei tarvitsisi olla toistensa vastakohdat ja sitä kohti yritän itsekin kulkea vuosi vuodelta. Lenkillä käynti on sekin kivaa, vaikkei se olekaan itselleni yhtä luontevaa kuin lukeminen tai elokuvien katselu. Varsinkin vanhemmiten huomaa, että lukeminenkin on mukavampaa, jos selkää ei koko ajan jomota. Mutta siitä tosiasiasta en pääse eroon, että tietyt arvot ovat kulkeneet mukanani lapsesta asti ja niiden pohjalta tulen luultavasti kasvattamaan lapsenikin, tietoisesti tai tiedostamatta.

Meillä tullaan varmasti lukemaan ja laulamaan paljon, mutta luultavasti syömme myös liikaa lettuja. Meillä tullaan halaamaan ja pussailemaan, mutta luultavasti unohdetaan joku huipputärkeä vitamiinilisä (ja tunnetaan siitä sitten syyllisyyttä). Onko se oikein lastani kohtaan? Saanko minä noin vain syöttää hänelle omat arvoni jos ne ovat joskus ristiriidassa kansanterveyslaitoksen suositusten kanssa? Huomaako lapsi, jos yritän tunnollisesti pakottaa sitä hiihtämään ja luikinkin itse salaa lukemaan nurkan taakse? Jos lapseni haluaa telinevoimistelijaksi niin annanko luvan, vaikka pelkäänkin sen johtavan anoreksiaan? Jos lapsesta tulee rallikuski niin osaanko iloita aidosti? (No en!)

Äh, joskus tuntuu, että on olemassa vain kahdenlaisia äitejä: täydellisiä luomuäitejä, jotka synnyttävät ilman lääkkeitä pää alaspäin köysistä roikkuen vedessä, imettävät viisivuotiaaksi ja syövät pelkkää luomua ja sitten niitä, jotka ”rennosti” kieltäytyvät mammautumasta, halveksivat verkkareita ja silmäpusseja ja syöksyvät meikattuina työpalaveriin suoraa synnytyssairaalasta. Näin siis ainakin odotus-kirjallisuuden mukaan. Ei ihme, etten ole lukenut enempää.

Ehkä yksi perusarvoistani onkin, että ylipäätään kaihdan tiukkaa mustavalkoista ajattelua. En pidä niistä kirjoista, joissa pelotellaa, että nyt kaikki muuttuu ja koskaan et enää ole oma itsesi. Lapsen syntymän jälkeen ystävät katoavat ja parisuhde tuhoutuu, paikat hajoavat ja unta et saa ensimmäiseen kahteenkymmeneen vuoteen. Toisaalta en pidä niistäkään kirjoista, joissa vaahdotaan, että muuttua ei saa, rupsahtaa ei saa, ei saa olla väsynyt ja kynnet pitää muistaa lakata. Kyllä minä olen valmis muuttumaan, en kai muuten olisi koko hommaan ryhtynytkään. Olen itse asiassa vain tyytyväinen niihin muutoksiin joita tähän mennessä olen itsessäni havainnut. (Mm. kohonnut itsetunto niin, ettei tällaisista mamma-oppaista tarvitse ottaa paineita.) Samalla olen kuitenkin melko varma, että myös tulevaisuudessa lempivärini ja huumorintajuni pysyvät suhteellisen samanlaisena ja toivottavasti ystäväni seuraavat mukana. Sitä en vielä tiedä miten usein ehdin tulevaisuudessa blogiani päivittää. Annan itselleni luvan pitää lomaa, jos siltä tuntuu, mutta toivon tietenkin löytäväni silloin tällöin aikaa myös lukemiselle ja tänne kirjoittamiselle. Ihan mielenkiintoista katsoa miten käy.