Kertomus jatkuu2019-10-05T04:37:40+03:00Blog Integration Feed Generatorhttps://kertomusjatkuu.vuodatus.net/kirjanihttps://kertomusjatkuu.vuodatus.net/<![CDATA[Uusi blogi ]]>Tätä blogia ei enää päivitetä. Uusi blogini löytyy täältä:
]]>2012-10-13T10:55:01+03:002019-10-05T04:06:37+03:00https://kertomusjatkuu.vuodatus.net/lue/2012/10/uusi-blogikirjanihttps://kertomusjatkuu.vuodatus.net/<![CDATA[So this is goodbye]]>
When I started to write my blog there was not that many Finnish literature blogs around. There were Sallan lukupäiväkirja, Jäljen ääni and Kirsi Piha’s Lukupiiri and that was pretty much it. At the moment in my bookmarks I have over 120(!!) active Finnish literature blogs and in that number I haven’t even count “professional” blogs written by writers, librarians or publishers. Wow! No wonder I feel it sometimes hard to follow what’s going on in Finnish literature blog community!
I started to write my blog in Finnish and English because I wanted also my Norwegian boyfriend to be able to read it. Later I moved to Norway, got married to that boyfriend and started to write also a little bit in Norwegian. After a while I realised that I didn’t want to write so much in English anymore. Here in Norway I miss Finnish so much that I wanted to read and write in Finnish, not in English. Same time I felt that it would be smart to write more in Norwegian, so that I could practise it too.
In many literature blogs there are all kinds of different reading challenges going on. In July 2009 I started my Nobel-challenge. Idea was to read at least one book from every Nobel-winner. I have really liked this challenge and I’m definitely going to continue it. I’m positive that one day when I’m 97 or so, I have finally read them all.
In January 2011 I listed 100 female writers I think everybody should read. I was kind of tired that all those “100 books to read before you die” -lists were full of male authors, so I thought that I should try if it was possible to find 100 female writers I liked. It was easy. But not just that, in April 2011 I made another list of another 100 female writers. This time they were authors who I had NOT read myself, but was going to read one day. This challenge I will definitely continue too. Peacefully, by myself, without reporting to anyone.
In January 2011 I also started my Ibsen-challenge, but it has moved forward very slowly. I HAVE read my Ibsen, but didn’t get myself to write about it. Mostly because I have this dream that, one day I would open a Finnish Ibsen-webpage. My own special Ibsen-world. I think Ibsen deserves more that just one page in a blog. He definitely deserves a blog of his own. We’ll see if there ever will come a day when I have time to do that…
In January 2011 I also started my literate tearoom. Pictures that I took for that tearoom are probably the ones that I’m missing the most and losing them really makes me sad. I don’t know, it might be a sign that now I should go and start that kind of tearoom for real. I’m still daydreaming about that.
Then there is of course my “Introduction to Norwegian Literature”. I really enjoyed writing that introduction and I have heard that it has been really helpful for many Finnish readers. That introduction was also a reason why I ended up in radio, Yle’s “Kirjakerho”-program, to talk about Norwegian literature. That experience was really interesting and fun!
During these last 6 years I have also written about novels, short stories, poems, plays, children’s literature, young adult fiction, graphic novels and a little bit about essays and other culture forms like music or movies. I have also written about literature in general and even a little bit about my own life every now and then.
Now when I think of all this, I’m not really sure where did I find the energy and time to do all that. All I know is that I have LOVED writing this blog and I have so incredible many ideas that I never found time to realize in here. If I could, I would happily write my literature blog all day long. I would happily hire people to write about ideas I have, but don’t have time to write about. Hmm, maybe on the second thought, I should skip that tearoom-idea and start to publish my own literature magazine instead?
Last months it has been very quiet in this blog. Since I decided to close this blog down and start a new one, I haven’t felt inspired to write here anymore. I felt that I also needed a break, to be able to start something different later. It has been a very interesting break. First of all, I have felt very relieved that I can read without blogging! It has felt really nice to just read and read and read, knowing that I don’t need to find out anything smart or interesting to say about the book I’m reading. When I don’t need to analyze so much, I can just let go and enjoy the ride! I also noticed that I read very much faster when I know that I don’t need to analyze book so much afterwards.
But of course I have also missed blogging a lot! Especially when I’m reading a good book that no one else seems to know. Those times I have felt almost desperate: I need to tell the world about this book! People deserve to know how good it is! But where can I tell that if I’m not writing my book blog anymore?
I want to thank all my readers during these 6 years! All the other bloggers, my friends and family and all of you anonymous readers who I don’t know, but who just happen to like my blog and keep coming back week after week, thank you for doing that! And also all the authors who have been visiting here! I think during the years there has been at least 20 writers who has been here and left a note. Maybe there has even been the secret ones who have visited without telling it me, who knows? Anyway, I always enjoy when I get a message from author, so don’t be shy!
Because some of you are interested in numbers I will tell you those too. On the best days I have had over 300 single visitors a day, on slower times there has been hardly 30 loyal readers a day. Usually number has been around 100 single visitors a day.
Through blogging I have got to know surprisingly many really sweet and smart people and by this I mean other bloggers. Finnish literature blog community is really active and there are very many great blogs and writers around at the moment. I have linked some of the blogs here (on the left column), but I do read many others too. I wish I would find time to comment more often to all the blogs I keep reading. But there are just too many good ones! I feel really happy and lucky for being part of this book blog community, so thank you, all of you who are building this community to what it is: exciting and encouraging place to share your love for literature!
So this is the end of “Kertomus jatkuu” -blog. Thank you all and take care! I’m sending hugs and kisses to everyone and maybe serving just one last cup of tea to those who feel it’s hard to leave. Why wouldn’t we just sit down for a minute and maybe read something…
Oh, yes, one more thing! THERE IS A NEW BLOG! But I’m not telling you here what is it going to be like. You just have to click yourself there and find out yourself… You are all very warmly welcome!: LES! LUE!
]]>2012-10-10T07:00:01+03:002019-10-05T04:06:40+03:00https://kertomusjatkuu.vuodatus.net/lue/2012/10/so-this-is-goodbyekirjanihttps://kertomusjatkuu.vuodatus.net/<![CDATA[Summer in Stockholm and autumn... who knows where?]]>
This is how Stockholm looks like if you are Karlsson-on-the-Roof
Here come some pictures from our trip to Stockholm this summer. I felt in love with both Junibacken and Kulturhuset's children's library. I can warmly recommend both places to everybody who love children's litterature!
Pippi Longstocking's kitchen
Moominhouse
Pettson and Findus' home
And of course our friend Alfons Åberg who turned 40 years this year!
Emil i Lönneberga
Supercute bookstore!
In my last post I told that this is the end of my "Kertomus jatkuu" -blog. My blogging platform kind of fucked up and lost all my pictures from last 3,5 years. Yeah. Fortunately pictures were never the main point in this blog, but it still makes me so angry that I do not want to keep blogging here anymore. For a while I had to think if I really want to keep blogging at all, but after thinking this through I have realized that, yes, I do want to keep blogging, but my next blog will be quite different.
I just LOVED this children's library and all the weird places where you can crawl to read your books...
I will start my new blog before christmas, probably quite soon. I will let you know where and when as soon as I open the doors at my new home! Hope to meet you all there!
]]>2012-08-26T19:49:01+03:002019-10-05T04:06:42+03:00https://kertomusjatkuu.vuodatus.net/lue/2012/08/summer-in-stockholm-and-autumn-who-knows-wherekirjanihttps://kertomusjatkuu.vuodatus.net/<![CDATA[Täällä ei ole enää mitään nähtävää (...koska Vuodatus kadotti kaikki kuvat!)]]>
Vuodatus, eli tämä blogipohjani on ollut kaatuneena koko kesän. Sinänsä ihan sopivaan aikaan, kun muutenkin päätin pitää kesälomaa. Mutta nyt kuulin, että kesän sössimisten mukana Vuodatus on kadottanut KAIKKIEN käyttäjien KAIKKI kuvat vuodesta 2009 eteenpäin.
Vaikka kuvat eivät olekaan blogini pääasia, ovat ne kuitenkin olleet itselleni todella tärkeitä. Kaikkia kuvia viimeisen 3 vuoden ajalta en todellakaan ole säästänyt koneellani. Tyhmyyksissäni luotin, että totta kai Vuodatus pitää kuvista jonkinlaisia varmuuskopioita.
Joo, olen miettinyt tätä juttua nyt jo muutaman viikon ajan eli siitä lähtien, kun Vuodatus ensimmäisen kerran vihjaisi, että kuvat ovat ehkä hävinneet. Nyt alan kallistua sille kannalle, että oma bloggausurani loppuu tähän. Vuodatuksessa ainakaan en enää koskaan tule bloggaamaan, mutta juuri nyt myös ajatus uudesta blogista tuntuu uuvuttavalta. Tässä osoittessa on jo niin paljon kirjoituksia viimeisten kuuden vuoden ajalta. En tiedä jaksanko aloittaa hommaa alusta jossain toisaalla.
Jään pohdiskelemaan asiaa. Ilmoitan kyllä täällä, jos aloitan jossain vaiheessa uuden blogin jossain muualla. Jos aloitan, tulee se varmasti olemaan hyvin erillainen. Jotain ihan uutta.
Nyt täytyy vielä tehdä surutyötä tämän blogin tiimoilta.
]]>2012-07-27T21:27:01+03:002019-10-05T04:06:44+03:00https://kertomusjatkuu.vuodatus.net/lue/2012/07/taalla-ei-ole-enaa-mitaan-nahtavaa-koska-vuodatus-kadotti-kaikki-kuvatkirjanihttps://kertomusjatkuu.vuodatus.net/<![CDATA[Varjot]]> Maria Gripen ”Varjo”-sarjaan rakastuin jo lapsena. En muista minkä ikäisenä luin kirjat ensimmäisen kerran, mutta luultavasti noin kymmenenvuotiaana. Luin kirjat aikoinaan moneen otteeseen, mutta ennen tätä toukokuuta en ole koskenut kirjoihin lähes 20 vuoteen! Siksi pelkäsinkin melkoisesti tarttuessani ensimmäiseen kirjaan kaikkien näiden vuosien jälkeen. Muistikuva kirjasarjasta oli voimakas ja tunteikas, mutta mitä, jos kirjojen taika olisikin tällä välin kadonnut? Kannattaisiko sittenkin rakastaa kirjoja vain muistoissani? Jospa niiden lukeminen uudestaan nyt aikuisena pilaisi koko kauniin muistonkin? No, onneksi uteliaisuus ja nostalgia voittivat ja luin kuin luinkin kirjat uudelleen… Ja olen aivan yhtä rakastunut kuin 20 vuotta sitten! Hotkiessani kirjan toisensa jälkeen myhäilin vain tyytyväisenä, että kylläpäs minulla vaan olikin hyvä maku silloin varhaisteini-iässä. Ja ei ihminen sittenkään muutu kovin paljon vuosien myötä. Samat salaisuudet hurmaavat minua edelleen. Romantiikkaa! Traagisia kohtaloita! Ystävyyttä! Ja läjäpäin salaisuuksia, kummituslinnoja, teatterin taikaa ja nuoruuden kiihkoa! Oi onnea!
Kirjasarjan aloittaa ”Salaisuus varjossa”, jossa tutustumme sarjan päähenkilöihin Bertaan ja Carolineen. Eletään vuotta 1911 ja Berta on 14-vuotias, Carolin muutaman vuoden vanhempi. Berta asuu turvallisessa ja varakkaassa ydinperheessä, johon kuuluvat hajamielinen tutkija-isä, hieman hermostunut ja lapsellinen äiti, isoveli Roland ja pikkusisko Nadja. Lisäksi mukana on tiiviisti taloudenhoitaja Svea. Eräänä syksyisenä iltana Bertan maailma mullistuu, kun perheeseen saapuu uusi sisäkkö, Carolin. Alusta asti on selvää, ettei Carolin ole kuka tahansa. Hän on hurmaava, puhelias, ahkera ja iloinen, mutta samaan aikaan käsittämättömän salamyhkäinen ja ailahtelevainen. Tytöt ystävystyvät, mutta ystävyys ei ole helppoa tai tasaista. Carolin vetää Bertaa luokseen, mutta seuraavassa hetkessä tönäisee hänet taas pois. Carolin osaa tahtoessaan hurmata kenet tahansa, mutta toisaalta hän osaa olla myös töykeä, kiukkuinen ja epäluotettava. Rauhallinen ja kiltti Berta yrittää ymmärtää ystäväänsä ja itseäänkin. Mikä Carolinessa loppujen lopuksi kiehtoo? Mitä salaisuutta tyttö kantaa mukanaan?
Berta on elänyt suojattua elämää, mutta Carolinen kautta hän pääsee kurkistamaan aivan toisenlaiseen maailmaan. Itsenäinen ja rohkea Carolin on jäänyt orvoksi jo pienenä eikä suostu asettumaan yhteiskunnan edellyttämään heikon naisen rooliin. Carolin vaatii tasa-arvoa paitsi naisten ja miesten välille, myös köyhien ja rikkaiden välille. Carolin toimii ja puhuu ja haastaa Bertankin kyseenalaistamaan perheensä ja yhteiskunnan tarjoamia arvoja.
En itse asiassa muistanut kuinka yhteiskunnallinen tämä Varjo-sarjan ensimmäinen osa onkaan! Yhä uudelleen ja uudelleen nostetaan esiin luokkajako ja sukupuolten välinen epätasa-arvo. Kirjathan sijoittuvat aikaan, jolloin naisilla ei ollut Ruotsissa edes äänioikeutta. Yhdessä kirjan parhaista kohtauksista Berta ja Carolin ovat matkalla köyhän yksinhuoltajaäidin, Floran, luokse. Bertan perhe avustaa säännöllisesti tätä köyhää perhettä ja vie heille silloin tällöin ruokaa ja vanhoja vaatteita. Matkalla Floran luo Berta varoittaa Carolinea siitä, että perheen äiti saattaa olla humalassa ja käyttäytyä töykeästi. Berta oikein innostuu kuvailemaan ja paheksumaan Floran roisia elämää. Carolin vastaa tylysti, että onneksi hän ei ole syntynyt samanlaiseen perheeseen kuin Berta.
Sinä puhut niin kuin olisi aivan mahdoton käsittää, että jonkun ihmisen elämä voi olla sillä mallilla kuin Floran. Mutta minä voin sanoa sinulle, että lukemattoman monilla on paljon huonommat oltavat. Ei se ole ollenkaan niin tavatonta kuin sinä tunnut luulevan. Eikä mikään päivittelyn aihe. (…) Jos jotkut olemassaolon puolet ovat toisille katkeraa ja totista totta, niin miten ne voivat ylittää jonkun toisen ihmisen käsityskyvyn niin, että hän puhuu niistä melkein kuin kaikki olisi satua – sitä minä en jaksa hyväksyä. (Suom. Eila Kivikkaho)
Tässä Carolinen suhtautumisessa on jotakin hyvin paljastavaa. Minut se pisti miettimään sitä, kuinka me itse tänä päivänä suhtaudumme yhteiskuntamme vähäosaisiin. Tuntuu, että varsinkin viime vuosina ihmisten arvot ovat entisestään koventuneet ja nykyisin on ennemminkin sääntö kuin poikkeus syyttää syrjäytyneitä itseään heidän omista ongelmistaan. Carolin muistuttaa meitä siitä, ettei kaikilla ole edelleenkään samanlaiset lähtökohdat elämään. 1900-luvun alussa ruotsalaisessa yhteiskunnassa oli köyhiä ja vähäosaisia. Kaikki sen tiesivät eikä köyhyyttä yritetty kieltää. Tänä päivänä me kuitenkin usein käyttäydymme kuin köyhyys olisi jotenkin yhteiskunnastamme kadonnut. Vaikka vuonna 2007 Suomessa eli 151 000 lasta köyhyysrajan alapuolella ja vaikka kaduillemme on viime vuosina ilmestynyt köyhemmistä Euroopan maista tulleita kerjäläisiä, emme me enää juurikaan puhu köyhyydestä. Kuilu rikkaiden ja köyhien välillä ei ole valtava vain puhtaasti rahassa mitattuna, vaan myös rikkaiden ja köyhien arki on yhä kauempana toisistaan. Tänä päivänä hyvinvoivien on yhtä vaikea käsittää köyhyyden arkea kuin rikkaassa perheessä kasvaneen Bertan ymmärtää alkoholisoitunutta yksinhuoltajaäiti-Floraa.
”Varjo”-sarjan kaikissa osissa on myös palvelusväellä erittäin suuri rooli ja monet keskeisimmistä henkilöistä ovatkin juuri aputyttöjä, lastenhoitajia tai muuta palvelusväkeä. Myös tämän ensimmäisen ”Salaisuus varjossa” –kirjan taloudenhoitaja Svea on melkoinen persoonallisuus. Voimakastahtoinen, mutta kuitenkin hyväsydäminen Svea pitää perheen äitiä talutusnuorassaan, kunnes kummankin naisen on lopulta aika aikuistua ja päästää irti toisistaan.
Yksi voimakkaimpia muistojani ”Salaisuus varjossa” –kirjasta on muuten kuvaus Titanicin haaksirikosta. Kirjan tapahtumat sijoittuvat aikaan, jolloin Titanic upposi ja erityisesti perheen pikkusisko Nadja näkee tapahtumasta painajaisia. Juuri tästä kirjasta luinkin aikoinaan ensimmäiset kuvaukset Titanicista ja sen tapahtumista. Kuinka soittokunta jatkoi rauhallisesti soittoaan uppoavan laivan kannella ja kuinka kolmannen luokan matkustajat (joista monet lapsia) lukittiin hytteihinsä, jotta rikkaammat pääsisivät ensin pelastusveneisiin. Muistan hyvin kuinka voimakkaasti aikoinaan järkytyin noista kuvauksista. (Ja niiden jälkeen joku ”Titanic”-elokuva ei tuntunut enää missään…)
Kirjassa on siis monia erilaisia teemoja, mutta tärkeimmäksi kasvaa kuitenkin Bertan ja Carolinen ystävyys ja kaiken takana piilevä salaisuus. Miksi Carolin käyttäytyy niin kuin käyttäytyy ja mitä hänestä pitäisi loppujen lopuksi ajatella? Muistan, että lapsena ”Varjo”-sarjaa lukiessani ärsyynnyin Carolinen käytöksestä valtavasti. Ymmärsin kyllä, että tämä oli kiinnostava, salaperäinen ja hurmaava, mutta enemmän keskityin siihen kuinka itsekäs ja ailahtelevainen hän oli. Nyt aikuisena näen Carolinen kuitenkin aivan toisin. Vuosien varrella olen tutustunut oikeassa elämässä ihmisiin, joilla on lapsuudestaan samantapaisia hylkäämiskokemuksia kuin kirjasarjan Carolinella ja monet heistä toimivat juuri noin! Nyt näinkin Carolinen urheana pikkutyttönä, joka puskee eteenpäin vaikeista kokemuksistaan huolimatta. Luultavasti sekä oma äitiyteni ja yleinen aikuistuminen on kasvattanut lukijaminäni empatiakykyä ja epätäydellisyyden sietokykyä. Sitä opettelee läpi kirjan myös Berta.
Minä muistin miten joskus lapsena olin haaveillut särkymättömistä saippuakuplista. Tiesinhän minä, että olkipillistä puhaltamani kuplat olivat tuomitut menemään rikki. Silti minä itkin niiden särkymistä aina yhtä haikeasti. En tottunut siihen. Pettymys oli joka kerta niin suunnaton, että saippuakuplien puhaltamisesta täytyi luopua.
Nyt tuntui samalta. Pelotti. Minä, neljätoistavuotias, olin luullut tavanneeni jotain niin harvinaista kuin hyvän ihmisen. Joka oli kaikessa tosi. Minä kun olin luullut, ettei Carolinen kaltaista ihmistä olisi olemassa.
Minä aloin nyt aavistaa, ettei sellaista ollutkaan. Minun näkemääni Carolinia ei ollut olemassa. Se luulo oli saippuakupla. En näyttänyt pettymystäni muille, mutta sisimmässäni itkin.
Vei aikansa ennen kuin minulle hitaasti valkeni, että jokin Carolin oli sittenkin olemassa.
Mitä oikeutta minulla oli uskotella, että juuri minun kuvittelemani Carolin oli ainoa oikea? Tuo, joka oli vain minun sepitelmäni! Mitä korskeutta!
Mutta tietenkin minun oli löydettävä myös todellinen Carolin. Vaikka hän kätkeytyisi tuhansien kasvojen taakse – ja varmaan kätkeytyikin – minä en hellittäisi. Minä löytäisin hänet.
Kirjasarjan seuraavassa osassa "…ja mestän valkeat varjot" tunnelma muuttuu täysin. Carolin ja Berta haluavat oppia tuntemaan toisensa paremmin ja pestautuvat yhdessä töihin vanhaan salaperäiseen Rosengåvan linnaan. Heidän tehtävänään on olla seuralaisina kahdelle eristyksissä eläneelle nuorelle; filosofiselle ja vakavalle Arildille ja mykälle, mutta seikkailulliselle Rosildalle. Kaksoset ovat eläneet gootti-henkisessä linnassaan vuosia vain palvelusväki ja vanha lastenhoitaja seuranaan. Heidän äitinsä on kuollut epämääräisissä olosuhteissa ja isänsä lähtenyt ulkomaille sotimaan. Arild ja Rosilda janoavat tietoa ulkomaailmasta ja ihastuvat valtavasti kahteen nuoreen seuralaiseensa, erityisesti Carolineen.
"…ja metsän valkeat varjot" on ehkä suurin suosikkini näistä ihanista kirjoista. Siitä löytyy kaikkea mitä romanttinen mieli voi kaivata: synkkiä salaisuuksia, ruusutarhoja ja salakäytäviä. Juoni on täynnä koukkuja ja yllätyksiä. Salaisuuksia peitellään ja paljastetaan sellaista vauhtia, että kirjaa on pakko hotkia eteenpäin. Mikä on totta ja mikä huijausta? Kaiken romantiikkansa keskellä kirja ei kuitenkaan ole tippaakaan pliisu, vaan Carolin on sama ärhäkkä Carolin kuin ensimmäisessäkin osassa ja Berta oma looginen itsensä, helposti samaistuttava fiksu tyttö, jalat tukevasti maan pinnalla.
Kirjan ja oikeastaan koko kirjasarjan, kantavia teemoja on vanhempien ja lasten suhde ja ennen kaikkea vanhempiensa hylkäämien lasten tarinat. Berta on kasvanut turvallisessa ydinperheessä, mutta sekä Carolin, Arild että Rosilda ovat menettäneet vanhempansa tavalla tai toisella. He kaikki käyvät läpi syyllisyyttä, surua ja vihaa. Miksi hylkääminen jatkuu sukupolvesta toiseen? Ketä on lupa syyttää? Kuinka lapsi voi jatkaa eteenpäin menetettyään vanhempansa liian aikaisin?
Tässäkin kirjassa käsitellään paljon naisten asemaa 1900-luvun alun yhteiskunnassa. Lahjakas Berta saa kuulla, kuinka hänen "olisi pitänyt syntyä pojaksi". Tytössä kun lahjakkuus menee hukkaan. Ennen kaikkea sukupuolikysymystä käsitellään kuitenkin Carolinen kautta, sillä tällä on myös toinen identiteetti, Carl. Halutessaan elää vapaammin Carolin nimittäin pukeutuu salaa pojaksi.
Jo tämän lyhyen matkan aikana oli minua vastapäätä ollut ensin ihan tavallinen Carolin ilman metkuja, vintiö, joka hassutteli kaikesta ja kaikkien kanssa. Sitten, perätysten, viehättävä nuori nainen, joka keimaillen leikki palmikollaan, ja sietämätön pikkumainen lukutoukka ja nyt viimeksi tämä kaunis itsevarma poika - kaikki yhdessä ja samassa persoonassa.
Harvassa lukemassani nuortenkirjassa on leikitelty sukupuoli-identiteetillä yhtä paljon kuin tässä "Varjo"-sarjassa. Sarjassa leikitellään myös identiteeteillä yleensä. Kummituksia kuhisevassa Rosengåvan linnassa on helppo unohtaa, kuka oikeasti on, varsinkin jos se on ollut alusta asti hieman hämärää.
- Sinustahan on yksi lysti, kuka kulloinkin olet ja mikä nimi sinulla sattuu olemaan. Sinä olet vain kasa rooleja. Mutta minulle on tärkeää olla mikä olen.
Kaiken kaikiaan aivan häikäisevän ihana kirja, täynnä hurjia salaisuuksia! Traaginen ja koskettava, riehakas, leikittelevä ja pohdiskeleva yhtä aikaa. Juuri sellainen kuin teini-ikäiset usein ovat…
Sarjan kolmannessa osassa "Varjojen lapset" Berta on palannut kotiinsa ja Carolin jäänyt Rosengåvan linnaan. Salaisuudet painavat ja Berta ja Carolin alkavatkin vieraantua toisistaan. Rippikoulusta Berta löytää uuden ystävän, Ingeborgin, jonka myötä kirjasarjaan tuodaan jälleen uusi teema: uskonnollisuus. Ingeborg on syvästi uskonnollinen ja käyttää energiansa hyväntekeväisyyteen ja hengelliseen tutkiskeluun. Bertan perhessä taas uskonnollisuus kuuluu ennen kaikkea "hyvään tapaan", muuten sillä ei ole juurikaan merkitystä. Mutta Ingeborgin kanssa kaikki on toisin!
Me lupasimme olla suorat ja rehdit toisiamme kohtaan, laupeudella ja lempeästi oikaista erheet ja puutokset koskaan suvaitsematta paheita ja synnillistä menoa, sen sijaan olla toisillemme apuna ja tukena matkalla oikealle tielle voidaksemme kerran seistä Jumalan kasvojen edessä puhtaiksi pestyinä ja niin virheettöminä kuin suinkin on mahdollista syntiselle ihmiselle, joka on synnissä siinnyt, ja että näin viimein löytäisimme armon Hänen silmissään.
Hetken kestänyt kiihkeä ystävyys kuitenkin katkeaa äkisti ja Ingeborg poistuu Bertan elämästä yhtä nopeasti ja yllättäen kuin saapuikin. Bertan uskonnollisuus hiipuu ja ripille päästessään hänellä on todellisia vaikeuksia uskontunnustuksen kanssa.
Usko ei salli kompromisseja, sen verran minäkin ymmärsin. Kaikki muu oli silkkaa teeskentelyä.
Rippikoulutoverini eivät hekään voineet uskoa tuota kaikkea, mutta heitä se ei huolettanut. Miksi en minäkin voisi suhtautua rauhallisesti asiaan?
"Varjo"-sarjasta on itse asiassa jokseenkin vaikea kirjoittaa, jos ei halua paljastaa liikaa sen salaisuuksia. Tässä "Varjojen lapset" -kirjassa salaisuudet alkavat vihdoin paljastua oikein rytinällä, joten on parempi, että luette kirjan itse, niin en tule kertoneeksi liikaa. Edellisiin osiin verrattuna tässä osassa kuvaillaan enemmän unia, mikä tuo kirjaan aivan oman tunnelmansa. Kirjassa riittää myös vanhoja viisaita naisia, sodan uhkaa ja nuorta rakkautta. Eräänä uutena teemana nousee esiin teatteri, kun Carolinin lopulta ymmärtää haluavansa näyttelijäksi. Teatterin myötä alkaa Carolin muutenkin herätä ja nähdä myös oman itsekkyytensä.
"Varjo"-sarja voisi hyvinkin loppua tähän. "Varjojen lapsien" lopussa langat sidotaan sievästi yhteen ja trilogia on selvästi valmis. Sarja olisikin täydellisen hurmaava juuri tällaisena, suloisen Bertan kertomana trilogiana. Mutta Maria Gripe päätti toisin!
Sarjan viimeinen osa "Varjojen kätkö" kiepsauttaa tarinan ympäri ja nostaa koko sarjan aivan uudelle tasolle. Muistan, että lukiessani "Varjojen kätkön" ensimmäisen kerran, silloin kymmenenvuotiaana, olin lievästi pettynyt sarjan viimeiseen osaan. Myöhemmin ymmärsin, että kirja on suunnattu hieman vanhemmille lukijoille kuin muut "Varjo"-kirjat. Tämä viimeinen osa haastaa lukijaa ja osoittaa, että kirjallisuus voi olla niin paljon muutakin kuin vetävä tarina ja goottilaisten linnojen kätköissä elävät salaisuudet. Sinänsä kekseliäs veto kirjailijalta houkutella lukijat ensin sarjan pauloihin kolmella perinteisellä kirjalla ja sitten tarjoilla heille viimeiseksi tällainen kirjallisen tradition perinteitä rikkoava ratkaisu.
Toisin kuin muissa "Varjo"-kirjoissa tässä viimeisessä osassa kertojana on Carolin. Viimein pääsemme tuon mystisen ja salaperäisen, ailahtelevaisen tytön pään sisälle! Berta, johon lukija on jo kiintynyt, vilahtaa kirjassa vain silloin tällöin ja tuolloinkin yleensä vain Carolinin ajatuksissa. Kuitenkin tässä viimeisessä osassa käy selvästi ilmi kuinka paljon Carolin arvostaa ja rakastaa Bertaa.
Bertalla on luontaiset lahjat ystävyyteen ja rakkauteen, mikä varmaan on auttanut häntä sillä kertaa kestämään kaiken. Hän jaksoi rakastaa yhtä paljon Carolinia ja Arildia, Rosildaakin. Häneltä riitti voimia kaikille heistä. Samanaikaisesti.
Muuten kirja kietoutuu Carolinin ja teatterin ympärille. Carolin on muuttanut Tukholmaan opiskelemaan teatteria. Hän on ystävystynyt toisen näyttelijän, Ingeborgin kanssa, tietämättä, että tämä on ollut aikaisemmin myös Bertan läheinen ystävä. Yhdessä Carolin ja Ingeborg yrittävät päästä selville itsestään, erilaisista rooleista ja tavoista tehdä teatteria. Carolin käy läpi menneisyyttään ja yrittää selvittää kuka oikeastaan on.
Kirjan alussa käy ilmi, että tarinan kertoja on Carolin, joka on kuitenkin päättänyt kirjoittaa kirjan kolmannessa persoonassa, koska "ylenpalttisia persoonallisuuksia on suorastaan pakko jotenkin annostella. Tarjota suppeammassa muodossa. Muuten he eivät mahdu kirjoihin ja kansiin."
Mutta Carolin ei tyydy vain kirjoittamaan kolmannessa persoonassa. Hän kirjoittaa tarinansa toisinaan näytelmän tai elokuvakäsikirjoituksen muotoon, toisinaan kirjeenä toiselle minälleen, Sagalle, tai ystävilleen. Kaikkea täytyy kokeilla, koska kaikkea voi kokeilla. Carolin on täynnä elämää, sen tuskaa ja onnea. Hän on nuori ja uransa alussa, etsimässä kiihkeästi paikkaansa. Ja siksi myös kirjan täytyy rikkoa perinteitä ja etsiä. Tarina ei aina etene tasaisesti, mutta kuinka se voisikaan, kun kertojana on Carolin!
Carolin kokee olevansa kahtia jakautunut. Toisaalta on hätäinen ja kiihkeä Carolin, toisaalta rauhallisempi ja viisaampi Saga. Näiden kahden yhdistäminen samaan kehoon tuntuu toisinaan ylitsepääsemättömän vaikealta. Ymmärtääkseen itseään ja työtään, Carolin tutkii historiaansa. Myös tässä kirjassa käsitellään paljon vanhempian ja lasten suhdetta. Kuinka lapsi selviää hylätyksi tulemisesta? Onko sovinnon mahdollisuus olemassa?
Tässä kirjassa ei ole yhtä paljon salaisuuksia kuin edellisissä. Varjot eivät ole enää niin konkreettisia, vaan ennemminkin psykologisia. Salaisuudet eivät löydy vain vanhoista linnoista tai ruusutarhoista, vaan pikemminkin ihmisen itsensä sisältä.
Maria Gripe (1923-2007) on kirjoittanut myös paljon muuta kuin tämän "Varjo"-sarjan ja itse luin häneltä aikoinaan kaiken minkä käsiini sain. Mieleeni on erityisesti jäänyt "Elvis"-sarja, joka kertoo pienestä, Elviksen mukaan nimetystä pojasta, jonka äiti kohtelee tätä kaltoin. Muistan kirjoista ennen kaikkea ahdistavan ja äärettömän surullisen tunnelman. Kerta toisensa jälkeen Elvis yrittää tehdä vaikutuksen äitiinsä, joka ei huomaa poikaansa lainkaan. En ole oikeastaan aivan varma kenelle "Elvis"-kirjat on suunnattu, ehkä ne onkin tarkoitettu meille aikuisille. Minä ainakin järkytyin niistä lapsena melkoisesti. Näiden sarjojen lisäksi rakkaita Gripe-kirjoja olivat "Hugo ja Josefin" -kirjat, "Pörriäinen lentää hämärissä" ja "Vieras aikojen takaa".
Maria Gripe voitti eläessään, oikeutetusti, monia palkintoja, mm. Nils Holgersson-palkinnon, Astrid Lindgren-palkinnon ja H.C.Anderssen-mitallin. Minulle hän on ehdottomasti yksi elämäni rakkaimmista kirjailijoista.
Nyt jätän teidän varjojen huomaan. Oletan, että kirjastojen varausjonot kasvavat räjähdysmäisesti, kun kaikki lukijani haluavat käsiinsä "Varjo"-sarjan. Tämän parempia kesäkirjoja ette varmasti löydä! Blogini lähtee nyt nimittäin kesälomalle ja lomailee luultavasti aina elokuun alkuun asti. Siihen asti voikaa hyvin! Ihanaa kesää ja suloisia salaisuuksia teille kaikille!
Sain jonkin aikaa sitten Kirjainten virrassa -blogin Hannalta haasteena 11 kysymystä, joten tässäpä vastauksia:
1. Minkä kirjan maailmaan haluaisit uppoutua niin, että olisit siellä mukana "oikeastikin"?
Haluaisin ainakin hetkeksi mukaan Hustvedtin ja Austerin kirjojen New York -elämään, kaikkien taiteilijoiden ja tutkijoiden joukkoon!
2. Koska ja miten opit lukemaan?
Olin 4- tai 5-vuotias ja luin mummon kanssa mökillä "Melukylän lapset" kirjaa yhä uudestaan ja uudestaan. Osasin tarinan jo ulkoa, kun yhtäkkiä tajusin kuinka tuntemani lauseet vastasivat sivulla näkyviä kirjaimia.
3. Minkä elokuvavinkin antaisit sateiseen kevätiltaan?
Oi… Tässäpä kolme: "Takaikkuna", "Berliinin taivaan alla" ja "Kadonneiden lasten kaupunki".
4. Mikä on ollut paras tänä vuonna lukemasi kirja?
Hmm… Ehkä Siri Hustvedtin "Amerikkalainen elegia".
5. Minkä elokuvan, joka pohjautuu kirjaan olet katsonut viimeksi?
Kävin juuri katsomassa höpsön "The Best Exotic Marigold Hotel" -leffan ja huomasin, että sekin perustuu kirjaan. (Deborah Moggachin kirjaan "These Foolish Things".)
6. Mikä oli ensimmäinen kirja, jonka muistat lukeneesi
Tuo samainen "Melukylän lapset".
7. Mikä on ahdistavin kirjamuistosi?
Slavenka Drakulicin "Aivan kuin minua ei olisi". Kirja kertoo sodan aikaisista raiskausleireiltä Balkanilla. En suosittele. Ja suosittelen. Tärkeä ja hirveä kirja.
8. Ketkä kuusi fiktiivistä henkilöä kutsuisit päivälliselle?
Musti-koiran kirjasta "Fedja-setä, kissa ja koira", Laura Lumikon kirjasta "Lumikko ja seitsemän muuta", Holly Golightlyn kirjasta "Aamiainen Tiffanylla", Diivan kirjasta "Diiva", Valancyn kirjasta "Sininen linna" ja Noran kirjasta "Nukkekoti". Eli viisi hurjaa naista ja koira!
9. Mitä luet juuri nyt?
Maria Gripen kirjaa "Varjojen kätkö". Esittely tulossa pian!
10. Luetko kirjan joskus loppuun vain siksi, että voit kirjoittaa siitä blogiisi?
Joo, luen! Ennen kaikkea noita haaste-kirjoja (esim. nobeleita) luen joskus vähän pitkinkin hampain. Mutta tykkään lukemisesta niin paljon, että haluan välillä haastaakin itseäni ja lukea myös niitä kirjoja, jotka eivät avaudu helposti.
11. Jos et kirjoittaisi kirjablogia, niin mikä muu aihe jaksaisi pitää mielenkiintosi bloggaamisen parissa?
Elokuva- ja teatteriblogi olisi ihana sekin. Leffat ja teatteri ovat itselleni melkein yhtä tärkeitä kuin kirjat.
1. Mikä on paras vuorokaudenaika lukemiselle?
2. Kellä kirjailijalla on mielestäsi kaikista sympaattisin imago?
3. Kirja, jossa oli yllättävin loppuratkaisu?
4. Kenen kirjallisen hahmon kanssa lähtisit treffeille?
5. Mikä olisi kamalin kirjallinen dystopia, jonka et ehdottomasti toivo toteutuvan?
6. Sinulle rakas nuortenkirja?
7. Lukusuunnitelmasi kesälle 2012?
8. Jos et saisi vuoteen lukea/kirjoittaa mitään, mitä tekisit ylijäävällä ajalla?
9. Mitä toivoisit kirjablogeihin enemmän/vähemmän?
10. Lempikirjastosi?
11. Maailman kaunein kirjankansi?
]]>2012-06-04T20:46:01+03:002019-10-05T04:06:48+03:00https://kertomusjatkuu.vuodatus.net/lue/2012/06/11-kysymystakirjanihttps://kertomusjatkuu.vuodatus.net/<![CDATA[Kaiken maailman eläinsadut]]>
Olkaapa hyvä, välttämätön kirja jokaiseen lapsiperheeseen: "Kaiken maailman eläinsadut"!
Tämä Katriina Kauppilan toimittama ja Matti Pikkujämsän kuvittama kokoelma on aivan hillittömän ihana! Ensinnäkin, koska olen etsiskellyt tuloksetta juuri näitä vanhoja satuklassikoita, toiseksi, koska satun rakastamaan Pikkujämsän kuvituksia kuin hullu puuroa ja kolmanneksi, koska tyttärenikin tykkää kirjasta valtavasti. Päädymme aina lukemaan vähintään kaksi satua kerralla, koska kummankin täytyy saada valita oma suosikkinsa. Tyttären suosikkeja ovat mm. "Susi ja seitsemän pientä kiliä" sekä "Kolme päkäpää pukkia". Minun suosikkejani ovat "Bremenin kaupungin soittoniekat" ja"Hiiri kissalla räätälinä".
Kirja on loistava sekoitus vanhoja eläinsatuklassikoita ja uudempia eläintarinoita. Vanhojen joukosta löytyy mm. Grimmin veljeksiä, H.C.Andersenia, Aisoposta sekä suomalaisia, venäläisiä ja kiinalaisia kansansatuja, uudempien satujen joukosta mm. Hannele Huovia ja Kari Hotakaista. Itse asiassa yllätyin siitä kuinka monet saduista tunsin jo valmiiksi. Satuklassikoiden joukossa taisi olla vain muutama joita en ollut aikaisemmin kuullut. Myös tyttäreni tunsi monet saduista etukäteen. Samoja satuja on luettu päiväkodissa ja myös minä olen kertonut vanhoja satuja omasta muististani. Olen tosin aikaisemmin sensuroinut saduista pahimpia raakuuksia, joko tahallisesti tai tahattomasti. En esimerkiksi yhtään muistanut, että "Kolmessa pienessä porsaassa" susi syö kaksi ensimmäistä possua! Minä muistelin, että he juoksevat sutta pakoon kolmannen veljen tiilitaloon! (Luultavasti joku Disney-versio tarinasta…) Tyttäreni kanssa joskus hihittelemmekin yhdessä saduille, joissa koko ajan joku syödään. Eipä tuo näytä kauheasti traumatisoituneen, vaikka vain harvassa tarinassa kaikki keskeiset henkilöt ovat yhä elossa sadun lopussa.
Uudet eläinsadut vanhojen joukossa ovat mielestäni mahtava idea! Erityisen vaikuttunut olen Hannele Huovin ja Jukka Itkosen tarinoista! Erityisesti Itkosta lukiessani nauroin monta kertaa ääneen. Kuunnelkaa nyt miten tämäkin "Susi ja seitsemän pientä kiliä" -tarinan muunnos alkaa:
Olipa kerran vuohiäiti ja sillä kuusi pientä kiliä. Eräänä päivänä äiti lähti metsään sieniä poimimaan. Lähtiessään se sanoi lapsilleen:
-Rakkaat lapsukaiset, varokaa sorsia.
Tai tämä "Hiiri kissalla räätälinä" -tarinan muunnos, jossa hullu sorsa yrittää toteuttaa norsun toiveita:
-Ei tullut liivejä, kaakatti sorsa. -Tuli hiiskatin hyvä tennismaila.
Hannele Huovin "Kenguru"-tarina taas on koskettava kertomus kengurunpoikasesta, joka haluaa asua äitinsä pussissa koko elämänsä. Hyvä muistutus siitä, että elämä on tarkoitettu elettäväksi ja lastenkin on joskus lähdettävä kotoa.
Kaiken kaikkiaan tämä "Kaiken maailman eläinsadut" on siis todella ihana kokoelma niin lyhyitä kuin pidempiäkin eläinsatuja. Klassikoita ja uudempia, villejä ja rauhallisia, opettavaisia ja absurdeja. Loistava kokoelma! Ja kuten jo hehkutinkin, Matti Pikkujämsän kuvitus on vertaansa vailla! Tätä kirjaa meillä tullaan lukemaan pitkään!
]]>2012-06-03T19:54:01+03:002019-10-05T04:06:50+03:00https://kertomusjatkuu.vuodatus.net/lue/2012/06/kaiken-maailman-elainsadutkirjanihttps://kertomusjatkuu.vuodatus.net/<![CDATA[Pääskysestä ei päivääkään!]]>
Yksi suosikkikirjojamme on ollut jo kauan Jukka Torvisen toimittama ja Zsuzsa Demeterin kuvittama ”Harakka huttua keittää ja muita suomalaisia lastenloruja”. Täältä löytyvät kaikki körö körö kirkkoon –tyyppiset vanhat suomalaiset lorut. Näitä lorutellessamme oppii tytär ison palan suomalaista lastenkultturia. Oli ennen Onnimanni, Pappi, lukkari, talonpoika, kuppari ja Lennä, lennä leppäkerttu jäävät helposti mieleen ja tyttö lörpöttelee näitä toisinaan ihan yksinäänkin. Osan loruista olen itse oppinut lapsena hieman erilaisina versioina ja silloin luenkin lapselle pokkana tuon oman versioni.
Hauskaa, että kirjasta löytyy monia samoja lauluja kuin ”Kiekkumaralla”-CD:ltä, joten ne jäävät varmasti mieleen. Niin ja toki näitä samoja loruja löytyy myös ”Kuukernuppi”- ja ”Pikku Pegasos” –kirjoista. Ihania yhtä kaikki!
Kuu kiurusta kesään,
puolikuuta peipposesta,
västäräkistä vähäsen,
pääskysestä ei päivääkään.
Oli kerran äiti, lempeä ja kiltti,
jolle oli syntynyt rasavilli Piltti.
Vain vaarallista, jännää tahtoi poika puuhata.
Milloinkaan totellut ei äidin ohjeita.
(Suom. Saima-Liisa Laatunen ja Natalia Baschmakoff)
Lisää Barbro Lindgrenin ja Eva Erikssonin yhteistyötä!
Rasavilli Piltti on tietenkin klassikko. Omasta lapsuudestani en näitä kirjoja muista, mutta sen sijaan luin näitä ahkerasti nuoremmille sisaruksilleni. Tästäkin kirjasta sain tapella nettihuutokaupassa melkoisesti ennen kuin voitin sen. Suosittu ja kaivattu kirja siis tämänkin. Kirjan viimeisin painos taitaa olla juuri tämä, vuodelta 2003. Tästä ”Rasavilli Piltti” -kokoelmasta löytyvät kaikki kolme kirjaa: ”Äidin rasavilli Piltti”, ”Rasavilli Piltti merellä” ja ”Rasavilli Piltti saa koiran”. Oma suosikkini on ehdottomasti tuo ensimmäinen kirja. Siinä kuvataan niin hyvin rasavillin pikkupojan tyyneys ja lakonisuus vaarojen edessä ja samalla viattoman äitihöppänän sinisilmäisyys ja lempeys.
Toki kirjan tekstit (ja suomennos) ovat hauskoja, mutta ehdottomasti parasta Rasavilli Piltti –kirjoissa on kuitenkin Eva Erikssonin kuvitus. Äidin ja pojan ilmeikkyys ja kuvien huumori naurattaa aikuistakin, toisinaan ehkä jopa enemmän kuin lapsilukijaa.
Viime ajat olenkin kuluttanut nettikaupoissa roikkumiseen ja näiden vanhojen lastenkirjaklassikoiden metsästämiseen. Jos asuisin Suomessa lukisimme varmaan enemmän ihan uusiakin lastenkirjoja, mutta täältä ulkomailta käsin en oikein uskalla ostaa kuin sellaisia, jotka varmasti jo tiedän hyviksi. Onneksi mummu lähettelee tytölle uudempiakin kirjoja kiitettävän usein. (Itseasiassa luulen, että tässä kesän mittaan on pidettävä toinenkin lastenkirjaviikko, niin paljon lastenkirjoja on jäänyt esittelemättä, sekä klassikoita että uudempia.)
Tästä rasavillistä pojasta tykkää pian nelivuotias tyttärenikin, mutta ensimmäisellä lukukerralla lapsi oli kyllä vähän varautunut. Kesti hetken ennen kuin oma rauhallinen ja kovin kiltti lapseni tajusi, että näille rasavillin ipanan toilailuille on lupa ja tarkoitus nauraa. Pian tyttö onneksi jo hekotteli iloisesti. Ehkä tällaisen villin piltin kuvaus onkin omiaan juuri rauhallisille lapsille, muistutus siitä, että toisinaan saa vähän riehuakin!
Rasavilli Piltti kärttää hurjan kauan:
Se tahtoo koiran, se tahtoo hauvan!
TAHTOO, ÄITI HAUVAN!
Niin juuri, koiran ikioman,
tai kivan hevosen, vallattoman.
Piltti puhuu äitinsä pyörryksiin:
Se haluaa KISSAN huusholliin!
Ja haukankatseellaan lannistaa
se äitiressukan kokonaan.
(Suom. Natali Baschmakoff)
]]>2012-06-03T00:49:01+03:002019-10-05T04:06:55+03:00https://kertomusjatkuu.vuodatus.net/lue/2012/06/rasavilli-pilttikirjanihttps://kertomusjatkuu.vuodatus.net/<![CDATA[Minulla on vain yksi suu, mutta sillä minä puhun kahta kieltä]]>
Jos minulta kysytään, on seuraavaksi esiteltävä kirja ehdottomasti yksi tärkeimpiä, joita meiltä löytyy. Siksi ihmettelenkin kovasti, miksei tästä ole otettu uutta painosta yli 15 vuoteen, vaikka parista muusta Jason kirjasta onkin. Kirja on siis iki-ihanan Camilla Mickwitzin ”Jason muuttaa maasta”, yksi noita harvinaisia (ainoa?) ulkosuomalaisuudesta kertovia kuvakirjoja.
Kirjan alussa Jason asuu Suomessa yhdessä yksinhuoltaja-äitinsä kanssa. Jasonilla on kotikaupungissaan myös paljon ystäviä ja tuttuja.
Yksi asia Jasonilla ja hänen tuntemillaan ihmisillä on yhteinen. He puhuvat samaa kieltä. Se tarkoittaa, että he ovat oppineet käyttämään samoja sanoja samoista asioista. Silloin voi puhua ja kertoa ja kysyä ja vastata ja sanoa yhtä ja toista niin, että se ymmärretään.
(…) Kun Jason ja talonmies tekevät työtä yhdessä, he voivat sanoa, jos alkaa väsyttää. Silloin he pitävät tauon ja juttelevat siitä, miltä tuntuu kun on väsynyt.
Mutta sitten eräänä päivänä tehdas, jossa Kaarina-äiti on töissä, lopettaa ja Kaarina jää työttömäksi. Ja koska kotimaasta on vaikea löytää uutta työpaikkaa päättää Kaarina muuttaa Jasonin kanssa toiseen maahan, jossa töitä on enemmän. Uudessa maassa Jason aloittaa tietenkin myös uudessa päiväkodissa ja huomaa, että täällä kaikki puhuvatkin aivan erilaista kieltä kuin kotimaassa!
Jason ei ymmärrä mitä muut sanovat tai mitä he laulavat. Kukaan heistä ei myöskään ymmärrä mitä Jason sanoo. Niinpä hän ei sano mitään.
(…) On myös vaikea leikkiä yhdessä, ellei kukaan ymmärrä mitä heille sanoo eikä itse puolestaan ymmärrä, mitä muut sanovat. Silloin tuntee itsensä yksinäiseksi toisten seurassakin.
Sekä Jasonilla että Kaarinalla on alussa vaikeaa uudessa maassa. On omituista olla hiljaa koko päivän ajan. Se on itse asiassa niin raskasta, että illalla saattaa olla niin väsynyt, ettei silloinkaan jaksa puhua, vaikka vieressä olisi vihdoin toinen, joka ymmärtää. Koska Jason ei osaa ilmaista itseään uudella kielellä, tuntee hän itsensä kuin pieneksi lapseksi ja päättääkin lähteä kylään päiväkodin pikkulasten puolelle, sinne missä kukaan muukaan ei osaa vielä puhua. Ja pienten puolella Jason oppiikin jotain hyvin tärkeää: hän oppii kuinka kieltä opitaan!
Joka kerta kun Malla osoittaa jotakin ja sanoo dää… dää…, sanoo joku iso ihminen, mitä se on heidän kielellään. Malla tekee samoin monta kertaa ja saa joka kerta saman vastauksen. Lopulta hän sanoo sanan itse ja tietää mitä se merkitsee. Malla oppii sanan toisensa perään. Pian Malla osaa puhua niin että toiset ymmärtävät, mitä hän sanoo.
(…) Jos näin pienet lapset pystyvät oppimaan kielen, niin kai minäkin pystyn siihen, Jason miettii. Ehkäpä opin nopeamminkin, minähän ymmärrän yhtä ja toista paremmin kuin he.
Jason palaa isojen ryhmään ja alkaa opetella kieltä rohkeasti pienten lasten tavoin osoitellen ja toistaen. Hän huomaa, että muut lapset haluavat auttaa häntä ja pian Jason ystävystyykin puheliaan Irmelin kanssa. Jasonin esimerkki rohkaisee myös äiti-Kaarinaa:
Jos näin pienet lapset pystyvät oppimaan uuden kielen, Kaarina miettii, niin kai minäkin pystyn siihen. Ehkäpä opin nopeamminkin, minähän osaan lukea.
Vähitellen sekä Jason että Kaarina oppivat uuden kotimaansa kielen, mikä avaa heille monia ovia. Jason pääsee mukaan muiden leikkeihin ja Kaarina pääsee ravintolan keittiöstä töihin tarjoilijaksi. Molemmat löytävät uusia ystäviä ja alkavat kotiutua uuteen maahansa. He eivät kuitenkaan unohda omaa kieltään tai vanhaa kotimaataan. Omaa kieltään he puhuvat toisilleen ja iltaisin he lukevat yhdessä satuja omalla kielellään.
Löysin oman ”Jason muuttaa maasta” –kirjani Huuto.netistä pitkällisen kisaamisen jälkeen. Tätä Jason-kirjaa etsivät tällä hetkellä monet! Ja siksi todellakin ihmettelen, ettei kirjasta oteta uutta painosta. Ulkosuomalaisia lapsia on koko ajan enemmän ja Suomessakin on entistä enemmän maahanmuuttajalapsia, joille tällainen omaa taustaa ja kieltä käsittelevä kirja voisi olla tärkeä.
Oma tyttäreni ei ole maahanmuuttaja, vaan on syntynyt ja elänyt koko elämänsä täällä Norjassa. Hän on kuitenkin kaksikielinen lapsi, jolla on kahden maan kansalaisuus. Minä olen puhunut lapselle alusta asti pelkkää suomea, mutta silti suomen kieli ja kulttuuri on täällä Norjassa altavastaajana, onhan se pitkälti vain minun varassani. Jossain vaiheessa viime syksynä lapsella olikin vaihe, jolloin hän vähän nolosteli kaksikielisyyttään ja siihen vaiheeseen tämä kirja tuli kuin tilauksesta. Lapselle oli selvästi tärkeää nähdä, että kaksikielisiä lapsia on muitakin ja omasta kielitaidosta voi olla ylpeä. Erityisesti seuraava lause kirjan lopusta on tyttärellemme tärkeä:
Minulla on kaksi silmää, kaksi korvaa ja vain yksi suu, mutta sillä minä puhun kahta kieltä, Jason miettii.
Tätä tyttökin usein toistelee: Minulla on yksi suu, mutta puhun kahta kieltä.
Toki tässä Jason-kirjassa on samaa opettavaisuutta kuin monissa muissakin Mickwitzin kirjoissa, mutta erityisesti tähän kirjaan tuo opettavaisuus sopii hyvin. Mickwitzin ihanat kuvat tuovat mukaan myös huumoria. Kekseliäs idea on myös se, että toisin kuin muista Jason-kirjoista, löytyy tästä kirjasta jopa kaksi aukeamaa täysin ilman tekstiä. Noiden kuva-aukeamien kautta on helppo konkretisoida lapselle se, miltä tuntuu, kun ei osaa yhtään puhua. Isossa aukeaman kokoisessa kuvassa näkyy iloisia leikkiviä lapsia ja kuvan nurkassa yksinäinen ja hiljainen Jason.
Koska kirja on kuitenkin pohjimmiltaan äärimmäisen optimistinen ja rohkaiseva, on se tällaiselle ulkosuomalaiselle lapsiperheelle todella tärkeä. Kirjassa suhtaudutaan ennakkoluulottomasti ja rohkeasti uuteen maahan, kieleen ja kulttuuriin, mutta samalla pidetään kiinni omasta äidinkielestä ja identiteetistä. Voi kunpa tällaisia kirjoja löytyisikin lisää! Uskon, että tämä Jason-kirja olisi hyödyllinen muillekin kuin ulkosuomalaisille ja maahanmuuttajille. KIrja voisi auttaa myös tavallisia yksikielisiä lapsia ymmärtämään joidenkin tarhakavereiden mahdollisia kielivaikeuksia. Ja onhan tarina ihan itsessäänkin jännittävä kertomus matkasta uuteen maahan.
Tietääkö joku muuten muita ulkosuomalaisuuteen tai kaksikielisyyteen liittyviä kuvakirjoja? Kaikki vinkit otetaan vastaan enemmän kuin kiitollisena!
